torstai 28. toukokuuta 2009

Minulla on tylsää mutten toivo terävää


Adjektiivejakin käytetään luomaan kuva, vertaus ilman kuin-sanaa. Hyvin monia konkreettisia perusadjektiiveja käytetään kielessä abstrakteissa yhteyksissä metaforisesti.
Esim. laiha sopu – lihava riita.
Usein tiettyä adjektiivia käytetään vain jossain tietyssä yhteydessä: vaikka riita voi olla lihava, ei sitä voi olla sopu eikä esim. rauha, mutta silti on myös laiha lohtu.

Kun sinuun luodaan lämmin katse, eivät siinä celsius-asteet yhtään nouse; lämpimässäkin huoneessa voi olla kylmä ilmapiiri ellei suorastaan jäinen.
Jos joku on kuuma pakkaus, ei hänellä ole silti kuumetta.

Makeaa elämää vietetään, vaikka karkit eivät kelpaisikaan, kunhan ei tulisi karvas kalkki nieltäväksi ajan mittaan; hapanta naamaa kuitenkin saatetaan näyttää.
Nuorten mielestä moni juttu on siistii, mutta silloin välttämättä heidän mielensä ei ole puhdas eikä omatuntokaan, vaan puhekin saattaa olla siivotonta, ja likaista mielikuvitusta ruokitaan.

Nuoren Kallen mielestä siellä oli ihan köyhää; olisipa hänellä itsellään ollut rikas mielikuvitus.
Karkea pila voi järkyttää jonkun syvää rauhaa.
Mieskin hävisi sen siliän tien.
Politiikassa nykyisin vaaditaan, että päätökset ovat läpinäkyviä.
Löysät puheet saattavat tulla silloin ilmi, ja tunnelmasta tulee kireä.

Ihminen voi olla piikikäs, jos hänellä on kivinen tie kuljettavanaan.
Elämä oli myrskyistä ja karikkoista, vaikka hän olisi halunnut sen olevan ruusuista vain.

Mies oli rautaisessa kunnossa, ja aina vaimolleen niin kultainen.
Joskus kun tehdään hiljainen sopimus, on toisella ehkä vain kalpea aavistus sen sisällöstä; ettei vain olisi jotain hämärää siinä.
Minulla on vain hataria mielikuvia eilisestä illasta, vaikka ilta olikin tiivistunnelmainen.
Nämä ne ovat siivekkäitä sanontoja.

- Vastakohta näille adjektiiveille ei useimmiten ole se sama, mikä silloin, kun niitä käytetään konkreettisesti:

Kun kyllästyneenä kuuntelen kuivaa luentoa, en silti toivo vetistä tai märkää luentoa.
Kun minulla on ihan tylsää, en silti toivo, että olisi terävää, vaikka minulla olisi terävä pää ja kuuluisinkin terävään päähän firmassani.

tiistai 26. toukokuuta 2009

Alkuhärkä Tarvas



Virossa käydessäkin tuli kieliasiaa. Ensinnäkin taas jälleen kerran joku ihmetteli, miksi me nimitämme Viroa Viroksi eikä Eestiksi.
Ensinnäkin, Eesti on maan omakielinen nimi. En ole Suomeakaan kuullut kenenkään ulkomaalaisen nimittävän Suomeksi. Kaikki nimittelevät meitä finneiksi ja maatamme sanalla Finland.

Toinen toistuva kysymys on aina, miksi nimitämme Viroa yhden maakunnan mukaan. Ei se ole mitenkään tavatonta. Nimitämme me Saksaakin yhden maakunnan mukaan, jopa omaa maatamme Suomeksi, vaikka se on alun perin tarkoittanut vain yhtä maamme kolkkaa, lounaisinta osaa. Tästä asiasta olen joskus kirjoittanutkin täällä.

Rakveren kaupungin nimestä opas kertoi tällaista:
Alkuhärän pään muotoiselle Vallimäelle perustettiin alun perin Tarvanpää-linnoitus. Tarvas tarkoittaa alkuhärkää, saksaksi Wisent, mistä johdettiin kaupungin entinen saksankielinen nimi Wesenberg. (Vuonna 2002 pystytettiin mäelle valtava alkuhärkäpatsas kaupungin 700-vuotisjuhlan kunniaksi).

Nimi on sikäli suomalaisia kiinnostava, että tuosta alkuhärkää tarkoittavasta tarvaksesta, joka oli tärkeä riistaeläin, on johdettu myös Tarton kaupungin nimi, samoin Suomessa on Tarvas-nimiä. Mm. Akseli Gallen-Kallelan ateljeekoti Espoossa on nimeltään Tarvaspää.

lauantai 23. toukokuuta 2009

Mennäkö Liisalle vai Liisan luo



Jos paikkakuntien sijamuotojen käyttö suomen kielessä on kirjavaa (mm. Velkuassa-Velkualla), on sisä- ja ulkopaikallissijojen käyttö yleensäkin vaihtelevaa suomen kielessä. – Yhtä kirjavaa kuin vaikkapa i- ja på-prepositioiden käyttö ruotsissa. Tästä muuten oppilaiden kanssa laskemme aina leikkiä. Kun joku tulee myöhässä tunnille ja selittää olleensa lääkärillä ja sanoo: ”Jag var på läkaren”, irvailemme, että hetikö sinä sen päälle menit! Oppilas korjaa: ”Jag var i läkaren”, jolloin asia ei tule ainakaan paremmaksi, jos hän lääkärin sisällä oli. Joku saattaa sitten keksiä oikeankin ”hos läkaren”, lääkärin luona.

Tuossa ei suomen kieli ole yhtään helpompi, voidaanhan meilläkin sanoa lääkärissä tai lääkärillä riippuen tilanteesta. Mutta miten on sitten sukunimien ja etunimien laita? Erään kirjoitukseni yhteydessä joku kyseli, onkohan oikein sanoa puhelimeen vastatessa Koskelalla vai Koskelassa. Tuo sama on askarruttanut itseänikin pitkään. Ilmeisesti se ei ole kovin ihmetyttänyt kielentutkijoita, koska siitä ei yleensä puhuta alan teoksissa, vain paikannimet tuodaan esiin.

Itse olen pohjalaisena aina sanonut kylään mentäessä: Mennään Koskelaan, ollaan Koskelassa, Kivelään-Kivelässä, Rantamäkeen-Rantamäessä. Mutta muutettuani itään päin, kuulin useimmin sanottavan: mennään Koskelalle, Kivelälle, Rantamäelle. Eri asia sitten on tietysti, jos sanoo Kivelöille, Koskeloille, Rantamäille, mikä myös on mahdollinen.

Nykykielen puhuja ilmeisesti tavallisimmin käyttää näissä tapauksissa ulkopaikallissijaa: Koskelalla. Ulkopaikallissija on nimittäin yleistynyt vieraiden kielten vaikutuksesta monissa muissakin tapauksissa. Aiemmin suositeltiin esim. kirjoittaa paperiin, mutta vieraiden kielten vaikutuksesta käytetään enemmän kirjoittaa paperille –muotoa. Joku kyseli taannoin, pitääkö koputtaa oveen vai ovelle. Samasta syystä arvelisin että kumpikin muoto on käypä, mutta ovelle on nykyään yleisempi.

Itselleni vieras oli myös etunimistä käytettävä ulkopaikallissija: Menen Maijalle, yövyn Maijalla. En osaa vieläkään käyttää sitä, joten sanon aina Maijan luo, Maijan luona.

torstai 21. toukokuuta 2009

Helatorstai ja helahoito


Tänään on helatorstai, mutta epäilenpä, että moni nykyihminen ei tietäisi sitä olevaksikaan, ellei sen ansiosta saisi ylimääräistä vapaapäivää. Tiedän ihmisiä, jotka vuodesta toiseen sotkevat kiirastorstain ja helatorstain ja vieläpä kehuskelevat sillä, että eivät haluakaan tietää, mitä ne tarkoittavat. No, eräänlaista asennetta sekin.

Helatorstaita vietetään 40 päivää pääsiäisestä Kristuksen taivaaseenastumisen muistoksi. (Ruotsiksi Kristi himmelsfärdsdag, saks. Kristi Himmelfahrt, engl. Ascension Day). Meille helatorstai-nimitys tulee ruotsin kielen kautta helig-sanasta, pyhä torstai, itse asiassa pyhän ylijumalan Thorin päivä. Muinaisnorjan verbi helga tarkoitti omistaa jollekin, siitä muotoutunut vähitellen merkitys pyhitetty jollekin.

Helluntaita vietetään kymmenen päivää helatorstaista sen kunniaksi, että opetuslapset saivat silloin Pyhän Hengen. Helluntai on joulun ja pääsiäisen jälkeen kolmanneksi suurin kirkollinen juhla. Sana on samaa helig-kantaa kun helka ja hela, muinaisruotsin haelgho dagher, pyhä päivä.
Helluntai on nykyruotsissa pingst ja saksassa Pfingsten, englanniksi Pentecost, tulevat kreikan pentekoste-sanasta, joka puolestaan tarkoittaa viideskymmenes. Siis viideskymmenes päivä pääsiäisen jälkeen.

Suomessa on aiemmin poltettu helatorstaina ja helluntaina helka/helavalkeita, -tulia ja laulettu helkavirsiä ja –lauluja. Kansanperinteitä ylläpitävä nuorisoryhmä on nimeltään Helkanuoret.

Mutta hela on jotain muutakin.
Helapuukko tarkoittaa puukkoa, jossa teräksisen terän ja puisen kahvan välissä on metallinen kirkas koristerengas. Pohjalaisilla oli ennen heloilla koristetut helavyöt. Helahoito kansankielessä tarkoittaa vyöllä roikkuvaa heloitettua puukkoa tuppeineen.

Tutumpi kuin heloitettu puukko on varmaan monelle sanonta koko hela hoito, millä tarkoitetaan mitä tahansa kokonaisuutta, kaikkea siihen kuuluvaa.

tiistai 19. toukokuuta 2009

Ruokolahdella mutta ei Lahdella


Haukivuorella käydessä ilmeni, että joku porukasta menikin Haukivuoreen eikä Haukivuorelle. Oikein teimme pienen kiertokyselyn paikallisten keskuudessa, kummassa he asuvat. Tuloksena oli, että puolet asui Haukivuorella, puolet Haukivuoressa.

Ikuisuuskysymys on jälleen, kumpi muoto on oikein paikannimissä.
Tavallisestihan on niin, että sanat, joilla ei ole yleisnimistä merkitystä, ovat sisäpaikallissijaisia: Helsingissä, Kuhmossa, Anttolassa. Mutta asian sotkevat toisaalta monet paikkakunnat, joissa vain yksinkertaisesti sanotaan toisin: Imatralla, Venäjällä, Juvalla, Sulkavalla, Kauhavalla. Näihin ei ole mitään ainakaan nykykielen puhujalle näkyvää syytä, on vain hyväksyttävä, että näin on. Ulkomaalainen joutuu opettelemaan jokaisen paikkakunnan taivutuksen erikseen.

Maasto- ja luonnonpaikannimen sisältävät nimet, kuten esim. vesi-, joki-, koski-, järvi-, niemi-, mäki- ja vuori-loppuiset sanat, ovat tavallisesti ulkopaikallissijaisia ihan kuten niistä muutenkin puhuttaisiin: Rovaniemellä, Heinävedellä, Riihimäellä, Seinäjoella.

Tällaisissa paikannimissä alkaa ihmisten tietoisuudesta hävitä ajatus luonnonpaikasta, joten monet käyttävät joistakin myös sisäpaikallissijaa: Mäntyharjussa/Mäntyharjulla, Mynämäessä/Mynämäellä, Haukivuoressa/Haukivuorella. Joistakin käytetään pelkästään sisäpaikallissijaa: Munkkiniemessä, Kulosaaressa. Epäselvyyttä on myös muissa: Laukaalla/Laukaassa. Näissä epävarmoissa tapauksissa on Kielitoimiston mukaan molemmat ovat käypiä, mutta suositellaan sitä, miten paikalliset sanovat. Ongelmana vain näyttää olevan, että paikallisetkin puhuvat kukin tavallaan.

sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Kuusimäki vai Kusimäki - ihan samako?



Suomessa on paljon yleisiä ruotsalaisia sukunimiä. Ja turhan usein kuulee niitä lausuttavan väärin. Jopa tv-toimittajat, jotka ammatikseen joutuvat samoja poliitikoiden nimiä ääntämään päivittäin, sanovat nimet usein päin prinkkalaa. Meidän paikkakunnallakin asuu useita henkilöitä, joiden sukunimet ovat vierasperäisiä. Jos joskus vahingossa tulen neuvoneeksi, miten sana äännetään, on asenne valitettavasti usein tämä: ”Mutta minä saan sanoa kuten haluan!” tai ”Mutta kaikkihan niin sanovat!” Niinpä niin. Vieraskielisiä sanoja nyt ei vain äännetä kuten suomea!

On kaksi sukunimeä: Hackman ja Hagman, jotka eivät ole ulkonäöltäänkään samanlaisia, miksi sitten äännettäessä olisivat? Ruotsissa on sääntö, että painollisessa tavussa on oltava joko pitkä vokaali tai pitkä konsonantti. Hag – siinä on vain yksi konsonantti, siis vokaali sanotaan pitkänä: /haagman/. Hack – sisältää kaksi konsonanttia, siis vokaali on lyhyt: /hak/.

Marjo Matikainen-Kallström on varmaan myös kuullut nimeään äännettävän miten sattuu. Kall – konsonantteja näyttää olevan kaksi, siis vokaali on lyhyt: /kall/. Tarkoittaa kylmää virtaa. Väärä ääntäminen muuttaa ruotsissakin sanan merkityksen. Jos sana kirjoitettaisiin yhdellä ällällä Kalström, se äännettäisiinkin /kaalström/ pitkänä a:na. Kal tarkoittaa paljasta. Samoin esim. Hellsten: /hell/ – kaksi konsonanttia eli vokaali lyhyt, mutta sten – yksi konsonantti, joten vokaali pitkä: /steen/. Onhan suomen kielessäkin tarkkaa, kutsutko henkilöä Kusiniemeksi vai Kuusiniemeksi. Tai esimerkiksi suomen sanat: tuli, tuuli, tulli, joita ulkomaalaiset eivät aina osaa erottaa.

Yksi ruotsalaisten nimien ongelma suomalaiselle ovat ä- ja e-kirjaimet. Sääntö on helppo: jos äätä tai eetä seuraa r, on vokaali äännettävä ä:nä, muulloin aina e:nä. Tässä joitakin tavallisia nimiä (kiinnitä huomiota myös pitkään ja lyhyeen vokaaliin, aina menee äskeisen säännön mukaan):
1. eetä tai äätä seuraa r: Andersson /andärsson/, Berg /bärj/, Dyster /dystär/, Nyberg /nyybärj/.
2. ei ärrää: Lindgren /lindgreen/, Hellsten, Hällsten, /hellsteen/, Bäckström /bekström/.
3. sanoja joissa on kumpiakin tapauksia: Sederholm /seedärholm/, Segerborg /seegärborj/.

torstai 7. toukokuuta 2009

Jokapäiväinen leipämme


Käydessämme kaupungissa menimme ravintolaan ruokailemaan. Ruokalistalla luki: pariloitua kanaa ja tikkuperunoita. Ihmettelin, vieläkö ravintoloissa on tarjolla kuorineen keitettyjä perunoita! Selvisi kuitenkin, että tikkuperunoilla nykyään tarkoitetaan ohuita ranskalaisia perunoita. Pohjanmaalla ennen tikkuperunat olivat kuorineen keitettyjä ”kokoperunoita”. Nimitys tulee kai siitä, että ennen kun ei ollut haarukoita käytössä, pidettiin kuoriessa perunaa tikun nenässä.

Jotkut tuntevat vielä myös käsitteen tikkupulla. Pullataikinaa kietaistaan tikun päähän ja paistetaan nuotiolla. Minusta tämä on peräti yleistynyt grillauksen suosion kasvaessa. Tikkupulla-hakusanalla googlaamalla tulee jopa hyviä ohjeita tikkupullien tekoon.

Leipä on toinen sana, jonka eri synonyymeistä ja versioista voisi kirjoittaa vaikka paksun tietoteoksen. Olen useana kesänä seurannut paikkakuntamme torisatamassa turistien hämmennystä. Myyntikojun yllä lukee: Perunalimppuja! Tampereelta tuleva turisti rientää kojun luo ja luulee saavansa muhkean paksun (ainakin 3-5 cm) ruokalimpun, jossa on käytetty perunaa. Sellaista on tamperelaisten perunalimppu. No saahan turisti perunasta ja ohrajauhoista tehdyn limpun, mutta se on ihan erinäköinen kuin turisti luulee. Hän saa kuvassa olevien leivonnaisten näköisiä rieskoja. Nämä ovat minun tekemiäni, mutta turisti saa tietysti tasaisempia ja kauniimpia.

Länsisuomalaisen limppu on siis paksu muhkea lamppukuvun näköinen tuote. Itäsuomalaiselle se taas on aina leipä, tavallisesti hapatettu ruisleipä. Ja limpulla eteläsavolainen käsittää samaa kuin länsisuomalainen ohuella rieskalla. Länsisuomalaisen leipä on puolestaan samaa kuin ohut reikäleipä.

Tamperelaiselle vaalea hiivaleipä on rievää. Myös kyrsä on joillekin samaa kuin leipä. Eteläpohjalaisten kyrsä on tavallisesti se pieni pyöreä ”leipä”, joka otetaan muotilla keskeltä taikinaa reikäleivän reikää tehtäessä. Toisten mielestä kyrsä on kova vanhentunut leivänkannikka. Nykyään monet näyttävät liittävän kyrsän myös makkaran yhteyteen, lienee assosioitunut tiettyyn kehonosaan. Leipä, kyrsä, rieska ja rievä ovat kaikki sanoja, joiden merkitys on jokaiselle vähän erilainen. On ehkä hyvä tiedostaa, että pyytäessäsi vieraalla paikkakunnalla leipää saat käteesi erilaisen tuotteen kuin olit etukäteen kuvitellut.

tiistai 5. toukokuuta 2009

Kyröttämistä




Nimestä Kyrö tuli puhe viime postauksen kommenteissa. Kyrö-alkuisia tai –loppuisia paikannimiä on Suomessa runsaasti, eniten Lounais-Suomessa ja Hämeessä (mm. Hämeenkyrö). Nimen merkityksestä eivät tutkijat ole päässeet oikein yhteisymmärrykseen. On mahdollista, että se eri puolilla Suomea olisi merkinnytkin eri asioita. Kyrö, Kyrölä ja Kyröläinen ovat myös melko yleisiä sukunimiä, on erikseen vielä Kytö-nimisiäkin.

Erään selityksen mukaan kyrö olisi alkuaan syntynyt Hämeessä ja Satakunnassa, joissa se merkitsee ”louhikkoinen ja kallioinen, roitkoinen, ryteikköinen maastonkohta, johon on helppo piiloutua.” Monissa paikoissa maasto onkin juuri tällaista ja selitys sopii paikkakunnan nimeen. Kyrö-nimen ovat saaneet usein kallioiset virtapaikat, jollainen on mm. Savonlinnassa Kyrönsalmi.

On selitetty myös, että kyrö tarkoittaisi ”suosta polttamalla raivattua viljelystä, kytömaata”. Tämäkin pätee joihinkin alueisiin, kuten juuri eteläpohjalaisissa Isokyrö ja Vähäkyrö. Murteessa sitä paitsi sanotaan tietysti aina r:llä: ”Kun me oltihin kyrööllä…” tai ”mennähän kyröttämähän” = olla kytöä polttamassa tai mennä sinne. Minusta tuo louhikkoinen virtapaikka sopisi hyvin selitykseksi myös näihin eteläpohjalaisiin nimiin, paikkakunnat sijaitsevat Kyrönjoen varrella ja keskusta sijaitsee juuri voimakkaasti virtaavan kosken kohdalla.

Kytö-selityksessä on sekin ongelma, että eihän koskaan r-äänne esiinny perusmuodossa niissä sanoissa, joissa se vaihtelee t:n kanssa (vrt. mato-maron, kota-koran). Täytyisi siis olla kytö-kyrön. Kytö-selitys on aika huono sikälikin, että r-äänne on kehittynyt alkuperäisen ð-äänteen tilalle paikoin vasta 1600-luvulla. Vanhimmissa nimissä ei voi olla kyse kytö-merkityksestä. Sitä paitsi ei Pohjanmaallakaan kukaan puhu kyrösavuista, aina sanotaan kytösavut. Myös maakunnan historiasta kertova kirja on Kytösavut eikä Kyrösavut. Miksi siis paikkakuntien nimiinkään olisi tullut jokin taivutusmuoto.

Kytö muuten sinänsä on jo ihan vieras asia nuorelle sukupolvelle. Sillä tarkoitetaan vähän samaa kuin itäisessä Suomessa kaskenpoltolla. Kydöttäminen on suoalueiden raivaamista pelloksi polttamalla. Kaskenpoltto taas oli puiden kaatamista, minkä jälkeen puut poltettiin ja paikalle kylvettiin siemenet.
Venäjän-matkalla pari viikkoa sitten näimme kulottamista. Se on tavallisesti hakkuujätteiden polttamista kasvavien puiden tieltä tai ruohon polttamista. Nuoriso ei enää tuntenut kulottaa-sanaa.

Lähde mm. Suomalainen paikannimikirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 2007.

lauantai 2. toukokuuta 2009

Tunnetko luhdan ja viidan?


Talven jälkeen huomio kiintyy kasveihin ja eläimiin. Kuinkahan monelle ovat useiden kasvien alkuosat jo ihan vieraita merkitykseltään? Vaikka melkein kaikki sanat esiintyvät suku- ja paikannimissäkin eri muunnoksin, eivät sanojen merkitykset ole välttämättä ihmisten tiedossa.

Muutama esimerkki kasveista, joiden alkuosa on kasvupaikkaa kuvaava:
ahomansikka, ahdekaunokki, ahdelauha, kangasvuokko, ketoneilikka, lehto-orvokki, luhtalemmikki, eteläpohj. luhdikka=”luhurikka”(= mesimarja),
niittyleinikki, rimpikorte, viitaorvokki, viitatähtimö


Sukunimistä muutamia esimerkkejä, melkein kaikista on olemassa sekä -la- että –nen-loppuinen versio, monet esiintyvät myös paikannimissä:
Aho, Ahola, Ahde, Ketola, Hetemäki, Kangas, Kulju, Lehto, Luhtala, Nevala, Rimpi, Rimmi, Rimpeläinen, Viitala.

Selitykset:
ahde = pieni mäennyppylä, rinne, törmä
aho = avoin, viljelemätön alue (usein entinen viljelymaa, kaski)
keto = kuiva niitty
kangas = metsätyypiltään tavallisesti havumetsää, taigaa, jossa maalaji moreenia.
lehto = rehevä metsätyyppi, eniten lehtipuualueella. Puusto voi olla havupuutakin, mutta maa on ravinteikkaampaa kuin kankaalla.
luhta = tulvaniitty, alue, jossa ei kasva, koska tulva nousee sinne
niitty = ei viljelty, heinää kasvava maa-alue
viita = vesakko, risukko, pajukko (mm. Seinäjoella kaupunginosa, jossa kadunnimet viita-loppuisia.)

räme = on kuivahko suotyyppi, jossa kasvaa pääasiassa mäntyä.
korpi = samoin puinen suotyyppi, mutta puustona enemmänkin kuusta.

aapa = puuton suo
hete = rimpi, upottava suonsilmäke, Lapissa myös lähde
kulju = vetinen painuma, syvänne, lätäkkö (mm. Lempäälässä asutustaajama Kulju).
letto = puuton, vetinen avosuo
neva = samanlainen vetinen avosuo kuin lettokin. (Pietarin läpi kulkee Neva-joki, jonka nimi tarkoittaa juuri tällaista suota. Pietarihan on muuten rakennettu suolle).
niva = heikko virtapaikka joessa. Sanalla ei ole mitään tekemistä nevan kanssa.

Kuvissa yllä Kaakkois-Suomessa kasvava kangasvuokko, ehdottoman rauhoitettu. Keskellä keto-orvokki, alla aho-orvokki.